torstai 16. helmikuuta 2017

Yksitoista vuotta


Siitä on nyt yksitoista vuotta, kun minä ja muut istuimme penkkariauton lavalla vieretysten, sormet kohmeisina. Karkit oli viskottu ympäriinsä, olimme matkalla takaisin koululle. Ajatuksissa poreili tuleva abiristeily. Minä olin pukeutunut soturikeijuksi ja elämä oli edessä päin. Silloin kaikki tuntui mahdolliselta; elämä oli siinä hetkessä ja tulevissa. Kuinka sitä olikaan niin irti maasta? Äitini vienyt sairaus oli juuri todettu, mutta itsellä mielessä olivat vain hauskanpito ja poikaystävä (nykyinen aviomies). 

Niin sitä kuitenkin oli pakko jotenkin aikuistua. Pakko mennä eteenpäin ja ottaa oma elämä haltuun vaikka tuntui ettei ole vielä läheskään valmis. Nyt jälkeenpäin kun mietin mennyttä, ensimmäinen ajatus on, että mihin ihmeeseen se kaikki aika oikein katosi? Vuodet vain vierivät hetkineen ja kohtaamisineen. Kaikki se hyvä ja huono. Jos silloin siellä penkkariauton lavalla olisin nähnyt tulevaisuuteen, mitä olisin tehnyt toisin vai olisinko?

Nyt kirjoitan tätä tekstiä yksitoista vuotta jälkeenpäin. Olen omassa talossa, omassa sängyssä, kissa kainalossa. Tytär toisessa huoneessa ja mies ilmassa. Elämä on opettanut paljon; se on ottanut ja antanut. Jos jotain olen oppinut, on se, että asioihin on turha jäädä vellomaan ja kieriskelemään - itse sinä itsesi kannat ja eteenpäin on vain pakko mennä.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti