keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Mielenrauhaa etsimässä


Tässä on nyt mennyt muutamia päiviä ihan sumussa; mielen pohjamudissa. Mitään radikaalia ei ole sattunut ja kaikki on periaatteessa muutenkin ihan hyvin vaikka kalvava alakulo ja selittämätön ahdistus ovatkin vieneet kaikki voimat. Olen herkästi surumielisyyteen taipuvainen, joten tämä ei ole minulle milläänlailla uutta; toisiaan seuraavat huonon sekä hyvän olon -jaksot vuorottelevat kätevästi ja kuljettavat minua tunnekirjon eri skaaloissa. Jään helposti vellomaan toivottomuuden tunteissa ja vaivun synkkyyteen. Sitten kun mieli on valmis päästämään irti taakastaan, alkaa jälleen eheytyminen takaisin elämän syrjään kiinni.

Parin sateisen ja kolean päivän jälkeen, odotan innolla huomista aurinkoa. Ei käy kieltäminen etteikö synkkä sadesää lisäisi huonoa fiilistä vaikka hyvä puoli siinä on se, että lumet sulaa nopeasti ja kevät pääsee tekemään taikojaan. Minulla on jo paljon uusia vihreitä ideoita ja ajatuksia  puutarhaani vaikka syksyllä lupailinkin keskittyä ainoastaan olemassa oleviin istutelmiin. Noh, mielestäni puutarhan hoito on yksi parhaimpia terapiamuotoja, joten eiköhän mielenlääke riitä päteväksi perusteluksi?

Minulla on paljon mukavia postausideoita jemmassa, kunhan tästä vähän vielä tokeennun. Instagramia päivitän päivittäin, joten sieltä pääsee seuraamaan ainakin kisujen kuulumisia. 

Nauttikaa auringosta ja toisistanne!


Puutarha ja kissat - toimiva hyvänolon resepti

perjantai 17. maaliskuuta 2017

Retki metsään


Teimme tyttären kanssa eilen torstaina pienen metsäretken Birgitan polulle. Aurinko paistoi täydeltä terältä, kun pakkasimme eväät reppuun ja starttasimme auton kohti Birgittaa. Reitiksi valitsin parin kilometrin pituisen helppokulkuisen luontopolun, jonka kohokohta on Kirskaanniemen taukopaikka.





Tyttäreni kirmaili innoissaan sammalikossa, kiipeili kaatuneiden puunrunkojen ja kivien päällä sekä laski jäisiä polkuja pyllyllään. Itse keskityin ottamaan valokuvia ympäröivästä metsämaisemasta ja hengittämään raikasta ilmaa keuhkot täyteen. Minä rakastan ja arvostan suomalaista luontoa; sen rauhaa, puhtautta ja harmoniaa. Varsinkin hämyiset kangasmetsät ovat lähellä sydäntäni; tiedättehän, sellaiset mystiset peikkometsät.





Puolessa välissä matkaa sanoin tyttärelle, että ollaanpa hetki ihan hiljaa ja kuunnellaan luonnonääniä. Mitä kuulet? Hän ei kuulemma kuullut yhtikäs mitään, mutta itse kuulin vaikka ja mitä; lintujen viserrystä, tuulessa heiluvien puiden natinaa ja nitinää. Jostain kaukaa järveltä kuului pilkkijän jäänkairaus ääniä. Neuvoin, että täytyy osata kuunnella ja olla hiiren hiljaa. 

"Miksi pitää olla hiljaa?"
"Emme saa säikäyttää metsässä asuvia peikkoja ja menninkäisiä"
"No nuo on ihan höpöhöpö -juttuja äiti!"





Noin puolessa välissä reittiämme tyttäreltä alkoi usko loppumaan. Hän kovasti epäili pääsisimmekö ikinä perille tai olimmeko eksyneet. Parhaani mukaan valoin uskoa jälkikasvuuni ja vihdoin kun kävelimme ulos metsästä järven jäälle, näkyi edessämme Kirskaanniemen majesteettiset kalliot. Ilon kiljahdusten saattelemana harpoimme noille kuiville, auringon lämmittämille kallioille ja etsimme sopivan paikan eväiden nauttimiselle. Tyttäreni halusi istua mahdollisimman korkealla reunalla, josta on hyvät näkymät järvelle. Nauroimme jäällä pyöräilevälle pilkkijälle, jonka kaira tippui kyydistä jatkuvasti eikä hän tuntunut löytävän kalaisaa pilkkipaikkaa mistään...






Metsäretkemme oli kaikin puolin onnistunut ja mukava ulkoilukokemus. Vähän tunnelmaa latisti tyttären kengän pohjaan litistynyt haiseva tuore koirakakka, mutta senkin saimme loppujen lopuksi puhdistettua pois.




Polku pähkinänkuoressa:
Birgitan polku on noin 50 kilometrin mittainen, keltaisin nauhoin merkitty, retkeilyreitti Lempäälässä. Polku kulkee läpi vaihtelevan suomalaisen metsä- ja järvimaiseman - sen varrella on paljon nuotiopaikkoja, kotia ja laavuja. Lähtöpaikan ja reitin pituuden voi valita mielensä mukaan olipa mielessä sitten pieni kävelylenkki tai kunnon vaellus.

Kissakuvia osa 6


Kissojen kuvaaminen on kyllä sellaista säätämistä ja maanittelua, että välillä tulee miettineeksi onko tämä nyt ihan järkevää ajankulua. Mutta sitten räpsittyjä kuvia selatessa tajuaa, kuinka kauniita ja mystisiä otuksia kissat ovat, jolloin vaivanpalkka on moninkertaisesti tienattu. Tällä kertaa kuvien selkeä enemmistö kuuluu Reinolle, joka on instagramissa kissoistani tykätyin ja muutenkin ehkä kaikkein kuvauksellisin. 


Reino
Reino tuolin alla
Rupla ylhäällä, Reino alhaalla
Hullukissanainen part 1
Hullukissanainen part 2
Reino
Lintuvahti

Reino loikoilee
Reino

Reino
Tiukka katse

Rupla
Ruuti

Psst! Käyhän kurkkaamassa instagram profiilini @khisumm - sieltä löytyy paljon kaikkea kissamaista, kuten kuvaamiani kissavideoita.


keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Pixie cut - uudet lyhyet hiukseni


Jätin tänään ison läjän hiuksia kampaamon lattialle, kun kevät iski fyysisesti kimppuuni. Sinne se jäi - vuoden kasvatuksen tulos ja en voisi olla tyytyväisempi. Olo on kevyt, ilmava sekä innostunut. Olen aivan kuin uusi ihminen ja naamakin näyttää ihan erilaiselta. Rakastan uutta hiusmalliani yli kaiken ja kiitos kaikesta kuuluu rakkaalle isosiskolleni Katjalle, joka sen minulle saksin taikuroi. Kiitos sys!





Meillä oli eilen tiukat keskustelut miehen kanssa hiuksistani, hän kun perinteisenä miehenä pitää pitkistä hiuksista. Loppupeleissä päätös on kuitenkin minun omani ja koska olin totaalisen kyllästynyt ponnarissa roikkuvaan kuontalooni, päätin elää hetkessä ja jättää karvat siskon keräiltäväksi. Mieskin tykästyi näpsäkkään karvapehkooni; olen kuulemma sähäkkä.

Lyhyet hiukset eivät ole minulle mikään uusi juttu. Ala-asteella äitini leikkasi minulle, silloin hyvin muodikkaan, lyhyen keskijakausmallin. Yläasteella annoin hiusten kasvaa pituutta ja lopulta siihen täräytettiin jopa permanentti. Permanentti kuivatti hiukseni kamalaksi lainerisukasaksi, joten lukion kynnyksellä, siskoni leikkasi permanentin pois. Tämän jälkeen hiukseni elivät monta vuotta (itseasiassa koko lukioajan) kasvavassa tilassa ja parhaimmillaan se taisi ulottua lapaluiden kohdille. Jossain vaiheessa kuitenkin taas kyllästyin pitkin päätä roikkuvaan hiuspehkoon, joten siskolle soitto ja karvat lyhyeksi. Hääkampaus vuonna 2010 minulle tehtiin puolipitkiin hiuksiin ja muistelisin kasvattaneeni jälleen hiukset melko pitkiksi. Pari vuotta sitten kevätaikaan minut valtasi taasen lyhyen kaipuu eikä siinä muu auttanut kuin hiukset pois tieltä. Miehen vieno pyyntö pidemmästä sai tuulta alleen reilu vuosi sitten ja tuttu hiusten kasvatusprojekti sai alkunsa. Nyt hiukseni ovat lyhimmät ever; itse olisin halunnut vielä lyhyemmät, mutta siskon kanssa päätettiin jättää leikkuuvaraa kesälle.





Mitä sanotte uudesta hiusmallistani? Kuvat eivät anna oikeutta tälle ihanuudelleni ja niinkuin sanottu, itse olen aivan pähkinöinä! Löytyykö sieltä muita hiuskameleontteja?


Psst! Jos olette vailla ammattitaitoista hyvää parturi-kampaamoa, voin lämmöllä suositella Bläkiä Tampereella!

maanantai 13. maaliskuuta 2017

Sano tämä hetki




Vietettyään vuodet hiljaisuudessa
Jumalat koettelivat runoilijaa.

"Kirjoita myrsky, hetki myrskyn jälkeen,
puhdistava sade."

Ja niin kuin uteliaat hyönteiset aamun valjetessa,
kerääntyivät kirjaimet paperille
pisteen ympärille.




Äkkiä löydät reitin syvälle 
metsään.
Mitä kauemmaksi kuljet,
sitä suuremmaksi kasvat

kuin vedenalainen kasvi
huojuen kohti pintaa,

äänettömin, laajenevin sykäyksin
yhä korkeammalle,
kohti valoa.




Kuin sisälle itseeni
nousin,
kuljin kivistä polkua
kohti valoa,
kohti valon halkomaa metsää.




Naakkaparvi lehdettömän metsän yllä
kuin sormenjälki.
Kevät on rikos.





Miksi puhua
kun metsäkin on hiljaa.

Jäniksen raato Muoniontiellä,
kuin auki rohtuneet huulet.




Kävelin metsästä vakavana
rannan hymyyn.

Upotin kasvoni virtaan,
pienten kivien helisevään nauruun.


Runot ovat isoveljeni, Mika Mäkiranta, käsialaa. Häneltä ilmestyi ensimmäinen runokirja Sano tämä hetki. Runokirja kuuluu Suomi 100 runokirjaa -kirjasarjaan.