lauantai 15. huhtikuuta 2017

Täällä myö oon!


Taas on vierähtänyt hyväisesti aikaa viime postauksesta. Vakava aihepula ja kirjoittamisen kankeus ovat syöneet tätä blogitouhua vaikka instagramissa edelleen on eloisa kissapöhinä päällä. Elämä täällä maalla on sen verran tasaisen tappavaa ettei jutunaiheita oikein tunnu riittävän - toivon tämän kevään ja tulevan kesän tuovan uusia tuulia mukanaan. Paljon kaikkea kivaa on kuitenkin tiedossa ja siitä olenkin kovin innoissani!

Puutarhailu projekteineen starttaa pikku hiljaa, kuten myös meidän klassikko räyhy M5. Pieniä sekä isoja retkiä on suunnitteilla ja haluaisin kovasti esitellä teille uudet korvalävistykseni, kunhan ne parantuisivat kuvauskelvollisiksi. Viikko sitten tuli aloitettua myös uusi tatuointitarina jalkaan, josta kerron lisää kuvien kera, jahka se on valmis ja parantunut. Lisäksi kaikenmoista kissamaista-asiaa on tullut pohdittua ja rässimaasturikuume ei ota laantuakseen. Ja niin, (polku)pyöräilykausi on myös aloitettu onnistuneesti - siitäkin lisempiä myöhemmin.

Luitteko muuten, että eurojackpot-voitto on taas tullut Suomeen? 87 miljoonaa euroa?! Kuvitelkaa - mitä te tekisitte tuollaisella summalla? Me eilen illalla miehen kanssa matkustimme haaverahoinemme haavemaailmaan ja teimme suuria suunnitelmia mihin kaikkeen tuollaisen määrän rahaa polttaisimme. Ainakin hommaisimme ehdottomasti molemmille omat superautot, joilla sitten ajeltaisiin Italian serpentiiniteillä ja käytäisiin ottamassa tehoja irti vaikka Imolan radalla. Itse ottaisin McLarenin P ykkösen, mieheni Porschen ysiykskasin. Lisäksi siihen kylkeen voisi hommata käyttöautoksi BMW:n X kutosen ämmän. Oi että! Joku huvila jostain meren rannalta olis myös tosi jees... Tuommoinen summa rahaa on ihan älytön. Jos sen laittaisi vaan tilille, niin koroilla voisi elellä mukavan leveästi ja ostaa vaikka joka vuosi uusi superauto. Huoh, tulisiko sitä hulluksi kuinka pian?


Thinking big things maybe?




keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Torronsuolla


Olen aina tiedostanut suomalaisen luonnon monimuotoisuuden ja sitä kovaan ääneen joka kerta ihastellut, mutta jälleen kerran häkellyin perin pohjaisesti, kun viikko sitten kävimme tyttäreni kanssa retkeilemässä Torronsuon Kansallispuistossa. En tiennyt mitä odottaa, mutta kun pääsimme perille ja eteemme avautui valtavan karu suoluonto, olin myyty. Näkymät olivat totaalisen mykistävät - turpeinen suo mäntyrämeineen, suosaarekkeineen ja lehtolaikkuineen oli yksinkertaisesti upea. Jopa tyttäreni jäi kerrankin sanattomaksi...






Suomen laajin ja syvin keidassuoalue Torronsuo sijaitsee Kanta-Hämeessä, Forssan kupeessa. Suo reunametsineen on tärkeä "kauppapaikka" lajirikkaalle suomalaiselle linnustolle ja hyönteislajistolle. Lintubongarin kannattaakin suunnata paikan päälle kevätaikaan, kun lintujen muuttotohinat ovat päällä. Tytär bongasi heti kättelyssä majesteettisen kalasääsken, joka lensi ohitsemme vikkelään.






Kulkeminen Torronsuolla oli erittäin miellyttävää ja helppoa - kiitos hyväkuntoisen pitkospuuverkoston! Näin lapsekkaasta näkökulmasta katsottuna, voin suositella paikkaa lämmöllä myös retkeilyintoisille lapsiperheille. Me taapersimme tyttären kanssa yhteensä noin kaksi kilometriä, mutta merkittyjä reittejä riittää melkein kahteenkymmeneen kilometriin saakka.





 





Tyttäreni ihastui Torronsuon monipuoliseen ja värikkääseen kasvistoon; varsinkin kevätasussaan komeillut sympaattinen tupasvilla sekä värikkäät rahkasammaleet keräsivät vuolaita kehuja ja onnenkiljahduksia. Suoaluetta paikoin reunustava lehtometsä kasvistoineen luo upean kontrastin keidassuon kitukasvuiselle ja karulle maastolle. Maltan tuskin odottaa kesäretkeämme paikan päälle - on mielenkiintoista nähdä suoluonto täydessä terässään!



 

Kiljamon luontotorni


Maasto oli vielä paikoin jäässä, joten suolla rohkeni tallustaa - tyttäreni löysi rämeiköstä osittain lahon kepinpätkän ja kulki se kädessä kuin mikäkin retkireija. Keltaisessa kassissa kulki kätevästi mukana tärkeät petshopit.

lauantai 1. huhtikuuta 2017

Kapearaiteinen miljöö


Tiesittekö, että Minkiössä Lounais-Hämeessä, keskellä perisuomalaista pelto-ja maalaismaisemaa sijaitsee vanha museoitu rautatieasema idyllisine piharakennuksineen? Minä ainakaan en osannut edes aavistaa moista...

Olimme nimittäin tyttären kanssa menossa kohti Torrosuon Kansallispuistoa, kun näimme tien varressa Museorautatiestä kertovan ruskeapohjaisen opastusmerkin. Meillä oli ylimääräistä aikaa, joten päätimme käydä kurkkaamassa paikan. Ja onneksi menimme! Katsokaa nyt kuinka nostalgista meininkiä! 1800-luvun miljöö oli häkellyttävän upea karussa kevätasussaan ja täynnä historian havinaa. Asemalaiturilla seisoessani pohdin mielessäni kaikkia niitä ihmiskohtaloita, jotka ovat kohdastani junaan astuneet. Kuinka hyrisyttävä ajatus...





Jokioisten Museorautatie käsittää kokonaisuudessaan kolme vanhaa entisöityä asemaa kapeine junanraiteineen Humppilassa, Minkiössä ja Jokioisissa sekä kuusi seisaketta asemien välillä. Sesonkiaikaan kesällä asemien välillä liikennöi säännöllisesti vanhanajan höyryjuna, jonka kyytiin pääsee piletin hinnalla.

Vierailemamme Minkiön asema toimii keskuspaikkana; siellä sijaitsee kapearaidejunien korjaushallit, paljon varastoja sekä majoitus- ja sosiaalitiloja. Alueella toimii myös kapearaidemuseo vetureineen ja vaunuineen. Erityisesti nuo vanhat veturit ja vaunut kiinnostivat tytärtä kovasti - tuli sitä kokeiltua myös miltä pumppuresiina tuntuu hyppysissä vaikka menon päälle ei vielä päästykään...

  




Tällä lailla alkukeväästä asema-alue oli hyvin eloton ja tyhjä. Eikä ihme, sillä kaikki toiminta tapahtuu siellä kesäaikaan. Olen aivan varma, että asemamiljöö on paljon hurmaavampi ja toiminnallisempi kesäisin, jolloin höyryjuna-ajeluiden lisäksi, asemalta voi vuokrata kahdenhengen resiinoita ja pieni kesäkahvio sekä matkamuistomyymälä mahdollistavat pullakahvit kera muistoesineen.

Kaikessa suloisuudessaan, Jokioisten Museorautatie, Minkiön asema mukaan lukien, on ehdottomasti ensi kesän kohdelistalla. Haluan nähdä kaikki kapearautatieasemat, päästä höyryjunan kyytiin ja ajaa pumppuresiinalla auringon laskuun. Tällaiset suomalaiset nähtävyyshelmet usein jäävät tietämättömiin ellei ajellessa muista pitää silmiään auki.







Suosittelen lämmöllä tutustumaan lähemmin Jokioisten Museorautiehen. Lähipäivinä postaan kuvarikkaan kirjoituksen tyttären ja minun Torrosuoretkestä, pysykäähän kuulolla.


sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Koivikon syleily


Koin tänään syvän rauhan tunteen rinnassa, kun uusi lenkkipolku toi eteeni loputtoman kauniin koivumetsän. Pysähdyin haltioituneena ja jäin tuijottamaan tuota upeaa luonnon taideteosta. Tuo tiheä mystiikkaa tihkuva koivikko vei minut oitis mielikuvamatkalle vanhojen Suomi-Filmien maisemiin ja siitä jonnekin autuuden hautumoon, jossa juoksin kesämekko hulmuten mustavalkoisten runkojen lomassa lintujen sirkuttaessa taustalla.





Vaikka rakastankin yli kaiken havupuita ja kangasmetsiä, keväisen koivumetsän yksinkertainen karu hurmos oli henkeäsalpaava. Silmät meinasivat vallan villiintyä monotonisia runkoja tuijottaessa ja vaikka kuinka yritin tihrustaa, en nähty metsälle loppua. Kuvitelkaapa sielunne silmin kuinka upealta nuo puut näyttävät, kun ne saavat lehdet ylleen! Lupaan käydä kuvausretkellä silloinkin.





Aikani yksin metsän keskellä seistyäni, selkäpiitäni karmi. Aurinko piiloutui pilvien taakse ja raju tuuli heilutti puiden latvoja äännellen vimmatusti. Yht'äkkiä mieleeni pulpahti The Village -elokuvan kohtaus kun se sokea tyttö seisoo siellä metsässä ja se piikkiselkäinen punakaapuinen kummajainen saapuu mestoille. Hyi hitto, muistatteko sen kohtauksen? Hetkeen en uskaltanut edes katsoa ympärilleni ja koitin tapailla jonkun lohdullisen iskelmäkipaleen sanoja.





Koko loppulenkin muistelin koivikkokokemustani ja kotiin päästyäni päätin käydä kameran kanssa heilumassa uudessa paikassani; halusin ikuistaa hetket ja jakaa ne täällä teille. Millainen metsä on eniten teidän mieleenne?

keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Mielenrauhaa etsimässä


Tässä on nyt mennyt muutamia päiviä ihan sumussa; mielen pohjamudissa. Mitään radikaalia ei ole sattunut ja kaikki on periaatteessa muutenkin ihan hyvin vaikka kalvava alakulo ja selittämätön ahdistus ovatkin vieneet kaikki voimat. Olen herkästi surumielisyyteen taipuvainen, joten tämä ei ole minulle milläänlailla uutta; toisiaan seuraavat huonon sekä hyvän olon -jaksot vuorottelevat kätevästi ja kuljettavat minua tunnekirjon eri skaaloissa. Jään helposti vellomaan toivottomuuden tunteissa ja vaivun synkkyyteen. Sitten kun mieli on valmis päästämään irti taakastaan, alkaa jälleen eheytyminen takaisin elämän syrjään kiinni.

Parin sateisen ja kolean päivän jälkeen, odotan innolla huomista aurinkoa. Ei käy kieltäminen etteikö synkkä sadesää lisäisi huonoa fiilistä vaikka hyvä puoli siinä on se, että lumet sulaa nopeasti ja kevät pääsee tekemään taikojaan. Minulla on jo paljon uusia vihreitä ideoita ja ajatuksia  puutarhaani vaikka syksyllä lupailinkin keskittyä ainoastaan olemassa oleviin istutelmiin. Noh, mielestäni puutarhan hoito on yksi parhaimpia terapiamuotoja, joten eiköhän mielenlääke riitä päteväksi perusteluksi?

Minulla on paljon mukavia postausideoita jemmassa, kunhan tästä vähän vielä tokeennun. Instagramia päivitän päivittäin, joten sieltä pääsee seuraamaan ainakin kisujen kuulumisia. 

Nauttikaa auringosta ja toisistanne!


Puutarha ja kissat - toimiva hyvänolon resepti