lauantai 4. helmikuuta 2017

Ikimetsän uumenissa


Lunta tupruttelee hiljalleen ja pakkasta on vain pari astetta. Aurinkoa ei näy, taivas velloo harmaana. Ilma on kuitenkin lempeä ja hiljainen, se pysyttelee paikoillaan. Yksi Suomen vanhimmista metsäalueista uinuu lumen peitossa ylväänä, ottaen retkikuntamme huomaansa. Meitä on yhdeksän henkeä matkassa mukana, plus yksi koira. Riemukkaan joukkiomme nuorin jäsen vetää pulkkaa perässään; ehkä kahden kilometrin lenkki on turhan pitkän pelkkään kävelyyn.


Portti metsään
Latvuksissa
Retkikunta kulkee syvemmälle metsän siimekseen


Olemme Seitsemisen kansallispuistossa, Multiharjun aarnimetsässä, jonka majesteettisuus ei jää kenellekään epäselväksi. Korkeiden vanhojen puiden juurella olo tuntuu pieneltä ja nöyrältä. Luminen polku poukkoilee vaihtelevassa maastossa, korkeuserot ilostuttavat pientä pulkkailijaa. Tuntuu hurjalta, että meitä ympäröivät puut ovat jo miltei 400 vuotta vanhoja. Niiden tyvillä näkyy joskus aikoinaan riehuneiden metsäpalojen kosketus.

Lapsuudessa teimme koulun toimesta useita retkiä Seitsemisen kansallispuistoon. Kansallispuiston upea luonto ja opettavainen luontokeskus tekivät silloin minuun kerta toisensa jälkeen syvän vaikutuksen. Koskaan en ole puistossa vieraillut talviaikaan, joten tulipa sekin tehtyä. Talvinen maisema ei vedä vertoja lumettomalle luonnolle vaikka kieltämättä metsän valko-vihreäsävyinen talvipuku onkin täynnä peiteltyä mystiikkaa. 


Kaksosveljeni ja hänen rakas

Jäätynyt lampi



Retkemme päätteeksi joimme sumpit ja söimme tortut luontokeskuksen tunnelmallisessa kahvilassa. Posket punaisina ja jalat väsyneinä lähdimme kotimatkalle. Mieli oli avoin ja raikas. Tein hiljaisen päätöksen, että sisällytän Suomen kansallispuistot to do -listalleni.

Onko siellä muita Seitsemisen kävijöitä?


Kaksi marjaa? 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti