Ikävää ja kaihoa

Ensin laskin päiviä, sitten tunteja ja lopulta minuutteja. Mitä lähemmäksi hetki tuli, sitä surullisempi ja ahdistuneempi olin. En halunnut vielä lähteä; aika oli mennyt liian nopeasti. Yritin hymyillä ja näyttää reippaalta, kun astuimme autoon. Mietin vielä, että kymmenen minuutta. Minulla on vielä kymmenen minuutta jäljellä. Saavuimme perille, aula kuhisi ihmisistä. Mieleni ei tehnyt mieli jutustella, halusin vain halata ikuisesti enkä ikinä päästää irti. Heilutin junasta laiturilla seisovalle isosiskolleni. Juna liikahti. Nielin kyyneleet. Kun laituri ja sisko jäivät taakse, pidätellyt kyyneleet tulvahtivat silmiini. Nyyhkytin ja lopulta nukahdin. Minulle jäi niin hirveä ikävä.

Kaipaus jonnekin tai jonkun luo voi olla hyvinkin raskas tunne. Tuon tunteen sisältämät onnelliset ja iloiset muistot ovat ohi; jäljelle on jäänyt vain luopuminen ja lopullisuus. Nimenomaan nuo ainutlaatuiset muistot, joita ei haluasi antaa pois, nostavat ikävän esiin. Olen aina ollut hyvin herkkä ikävöimään ja tuntemaan kaihoa. Ensimmäiset raskaat ikävän tunteet koin lapsena, kun jouduin lähtemään takaisin junalla kotiin isosiskoni luota. Vahvoja ikävän tunteita tulee enää harvakseltaan, mutta kaihoa tunnen usein. Kaihoa menneisiin mukaviin hetkiin. Joskus tuo kaihoisuus saa mielen vaeltamaan alakuloon tai sitten sen avulla huomaa, kuinka hyviä hetkiä ja tyyppejä oma elämä pitää sisällään.

Ihmisen mieli on monimutkainen kompleksi - se ei anna helpolla unohtaa tai antaa olla, mutta sen kanssa oppii kyllä elämään. Jossain vaiheessa ikävä muuttuu ontoksi tunteeksi sydämessä ja lopulta se eksyy uusien asioiden joukkoon. Silloin kun ikävän kohde on lopullisesti poissa, menetetty asia, silloin ikävä usein jää polttavan kipeäksi asiaksi mielen syvyyksiin. Siellä se on arpena koetuista kohtaloista. Mutta itse olen ajatellut, että nuo arvet ovat vain merkki eletystä elämästä. Ne ovat opettaneet ja koulineet minusta tälläisen.

Pikkuruinen jakkara

Muistatteko, kun aiemmin kerroin teille intohimoisesta himostani, jonka kohteena ovat vanhat puutuolit? No. Nyt olen ihastunut vanhaan puiseen pienen pieneen jakkaraan. Nimittäin. Perjantaina ihan muina muijina, paikallista facebook-kirpputoria silmäillessäni, eteeni ilmestyi pieni hurmaava kulunut asia. Aivan kuin jokin kirpputorikeiju olisi sen siihen minua varten laittanut. Kymmenen euron rakkaus ensi silmäyksellä. Täysin ehjä pikkujakkara, mikä onni!

Siinä sitten tärisevin käsin koitin kirjoittaa varausta vaikka puhelimeni automaattinen tekstinsyöttö päätään minulle aukoikin. Onnistuin nappaamaan jakkaran itselleni ja kotiutin sen lauantaina. Pesin, puunasin ja silittelin sitä; kerroin, että ei mitään hätää. Jakkaran maalipinta on kulunut, kolhuilla ja tahroilla. Siitä ei ole pidetty huolta pitkään aikaan. Aion hioa sekä maalata sen onnelliseksi jälleen. Mielestäni se tarvitsee ylleen jotain ärhäkkää. Jotain voimakasta, pieni jakkara kun on.

Mikä olisi hyvä väri sille? Itse mietin menevää petroolin sinistä tai oikein syvää metsänvihreää. Mitään punaisen sävyjä en kotiini huoli. Keltainenkin olisi ihan kiva. Ehkä kuitenkin liian tyttömäinen makuuni. Musta toimii aina mutta onko se vähän tylsän varma valinta? Olen aina ollut sitä mieltä, että pienet kalusteet kuuluvat olla räikeitä väriltään.

Hah! Kissajakkara.

Viikon mukavat

Mennyt viikko on ollut tosi kiva. Kaikenlaista on tullut puuhailtua ja varsinkin blogini instagramin puolella on ollut hyvä pöhinä päällä. Instagramin kissamaisuuksien lisäksi, viikkoani on ilahduttanut neljä juttua; hedelmäpitoiset sitruksiset aamupalat, IKEAn hotdogit, tuoksukynttilät sekä mainiot kirpputorilöydöt. Niistä lisää nyt.

Niinkuin sanottu, olen toden teolla hyödyntänyt superterveellisten veriappelsiinien ja verigreippien sesongin tänä vuonna. Ostin käsipelillä toimivan sitruspuristimen, joten tämän viikon olen juonut vitamiinini tuoreena lasista. Tiesitkö, että verigreippien ja veriappelsiinien punainen hedelmäliha kuhisee antioksidantteja? Nämä antioksidantit edistävät yleistä terveyttä ja ehkäisevät jopa syöpää. Melkoisia supersankareita ja kaiken lisäksi superherkullisia.

Toisen herkkuhetken tarjosi IKEAn hodarit. Joo, kyllä. Puhun niistä 50 sentin sämpylän ja nakin yhdistelmistä, jotka voi halutessaan höystää sinapilla sekä ketsupilla. Tämä kuulostaa vähän hullulta, mutta mielestäni ne ovat oikeasti tosi hyviä. Sämpylä on maukas ja nakit ovat todella mehukkaita. Ostin tiistaina kokeilumielessä näitä kuumien koirien kotiversioita IKEAn pakastealtaasta; nopea lämmitys kotona ja tuttu maku valtasi mielen. Money well spend.

Tuttuudesta puheen ollen - koin sykähdyttävän deja vun H&M:llä, kun Mahogany-kynttilän metsäisen lämmin ja maskuliinisen vahva tuoksu sai mieleni vaeltamaan johonkin tuttuun kotoisaan haavemaailmaan mieleni uumeniin. Ajattelin ensin jättää nuo hurmaavan tuoksuiset kynttilät kauppaan, mutta lopulta palasin ja lähdin mahongit kassissa. Se oli hyvä päätös. Nyt olen iltaisin juonut teeni mahonkisen kynttilän tuoksuvassa valossa. 

Viimeisenä haluan vielä kertoa kolmesta kauniista uushopeisesta ja edullisesta kirpputorihankinnasta, joiden kauneus ja tarkoituksenmukaisuus saivat rahapussini kolikot vikkeliksi. Tai no, ostamani haarukan ja lusikan käyttötarkoituksen tiedän, mutta tuo euron pieni suloinen mysteeritassi on edelleen arvoitus. Se löytyi pöydästä, joka oli täynnä pelkkiä työkaluja. Mikä se voisi olla? 

 Psst! Ostin IKEAsta muutakin... nimittäin uuden kaktuksen kaktushimoissani, ups. 

Huomenna alkaakin sitten uusi viikko ja uudet kujeet. Hyvää yötä, palataan maanantaimoodissa.

Perjantai

Tänään perjantaina olen todella nauttinut ulkoilmasta ja auringosta varastot täyteen. Pistin merkille, että päivät ovat jo hieman pidentyneet ja pehmenneet. Pimeys on antanut tilaa valolle eikä ilma ole enää ihan niin raaka ja karu. Auringon nousu väritti taivaanrannan oranssiksi ja usva peitti maisemat huntuun, joka häilyi ilmassa pimeään saakka. Ilmassa tuoksui jokin uusi tuoksu, ehkä lupaus kaukana häämöttävästä keväästä. Luonto kuhisi, sekin aavisteli kaunista päivää.

Kun olin vienyt tyttäreni esikouluun, laitoin juoksutossut jalkaan ja lähdin metsään lenkille. Tallatut polut olivat liukkaat, joten siirryin syvemmälle metsään. Auringon säteet pilkahtelivat puitten lomasta, linnut tsirpahtelivat ja sulava lumi paljasti altaan sammaleisen metsänpohjan. Juoksuaskel kulki vaivattomasti ja ilman raikkaus sai keuhkoni huokaamaan tyytyväisyydestä. Mietiskelin jo tulevaa kevättä innolla, kunnes kuusen oksalta niskaan tippunut lumi sai ajatukseni takaisin maan pinnalle. Nythän on sydäntalvi, kevääseen on vielä matkaa.

Esikoulu päättyi yhdeltä. Minulla oli kamera mukana, joten päätimme tyttären kanssa tehdä nopean valokuvausretken lähellä olevalle järvelle. Löysimme itsemme usvaisesta jäätyneestä järvenpoukamasta, jota raidoitti suksitut jäljet. Näky oli taianomainen, mutta aito. Jähmetyimme katsomaan maisemaa vaikka kenkämme olivat täynnä lunta umpihangessa tarpomisen jäljiltä. Usva ympäröi meidät, aurinko paistoi täydeltä terältä. Ennen kuin palasimme autolle, napsin muutaman kuvan matkan varrella tönöttäneestä puuvajasta. Reissumme oli onnistunut.

Valokuvattavana olemisen keveys?

Kaikki, jotka minut tuntevat, tietävät etten halua olla valokuvattavana. Kun joku ottaa esimerkiksi juhlissa kameran esiin, tunnen oloni hyvin epävarmaksi ja yritänkin yleensä piiloutua tai maastoutua näkymättömäksi kulisseihin. En tiedä mistä tämä kammo on lähtöisin; olisiko kiusatuista yläasteajoistani ja tallatusta itsetunnosta, mutta kamalaa se on. Oma itsekriittisyyteni on mainio lisäbonus siinä vaiheessa, kun täytyy valikoida naamakuvistaan ne parhaat. Voi taivas mitä touhua.

Toisen ottamissa valokuvissa näytän harvoin itseltäni; naamani on aina jotenkin oudosti ja vaikka kuinka koitan hymyillä, ei se näy kuvassa. Hiukseni menevät miten sattuu ja pienet silmäni vain pienenevät taltioiduissa otoksissa. Huulet näyttävät kuivilta ja posket leveiltä. Täyttä tuskaa ja piinaa! Onneksi itseotetut selfiet onnistuvat useammin - liekö siinä taustalla se, että itsensä kanssa voi rauhassa päättää kuvakulmat ja kokeilla kaikenlaista hassua, ilman pelkoa noloudesta tai toisen mielipiteistä.

Viime viikonloppuna päätimme mieheni kanssa ottaa minusta muutamia valokuvia blogia ja instagramia varten. Kuvaussessiomme alkoi iloisissa merkeissä; ilmapiiri oli kevyt ja molemmilla oli hyvä tsemppi päällä. Mietimme yhdessä hyviä kuvauspaikkoja, valaistusta ja kuvausvaatetusta. Ilo vaihtui kuitenkin pian raivoon ja kyyneliin; ajattelemamme vartin kuvaushetki venyi melkein kahden tunnin tuskaiseksi maratooniksi, kun naama ei vaan millään vääntynyt kelvolliseksi. Mietin miten voi olla mahdollista ettei yhdestä helvatan naamasta saa yhtä onnistunutta kuvaa. Onneksi mieheni tuntee minut läpikotaisin ja oli hyvin kärsivällinen vaikka saatoinkin heittää hänelle muutaman solvauksen siinä tuoksinassa. Kuvia otettiin noin sata, kaksi niistä onnistui. Hyvä prosentti, eikö?

Näen kuitenkin valoa tunnelin päässä ja uskon vakaasti, että valokuvattavana oleminen alkaa luonnistumaan aina vaan paremmin ja paremmin. Tämä blogi on hyvä keino siedättää itseään kameralle ja tulevaisuudessa se voi olla jopa kivaa. Täytyy vaan rohkeasti olla linssiluteena ja koittaa hyväksyä itsensä tällaisena. 

Millainen on teidän suhtautumisenne valokuvattavana olemiseen? Onko se raskasta vai kevyttä?

Kissakuvia osa 1

Napsin päivittäin kissoistani valokuvia, joita sitten lataan blogini instagram-tilille. Ylimääräisiä julkaisemattomia kissan naamoja kuitenkin kertyy kovalevylle huomattava määrä, joten ajattelin aloittaa säännöllisen viiksekkään postaussarjan. Postaussarjan painopiste tulee olemaan kissakuvissa. Kissani ovat muuten rodultaan Venäjänsinisiä, jos joku sitä mietiskelee.

Kissapläjäyksiä lukuun ottamatta, blogin aihealueet tulevat pysymään suht kissavapaana. Joitain karvaisia saattaa karata kuviin, mutta eikös se ole ihan ok? Jos kaipailee kissamaisuutta jokaiseen päiväänsä, kannattaa kurkata minun instagram-tilini nimimerkillä khisumm - postaan sinne joka päivä jotain.

Ruuti patsastelee

Reino tuimana

Reino ihmettelee

Rupla leikkii

Rupla tuolin alla

Ruplan kurkistus

Rupla tuolin päällä

Reino ilman toista korvaansa

Ruutin katse kaukaisuuteen

Tassukuvat ovat aina suosittuja

Vähän fiinimmät tassut

Rupla ja Ruplan saalis

Minä ja Reino tuplaten

Jauheliha-kaalilaatikko

Uunissa autuudella makeaksi haudutettu jauheliha-kaalilaatikko on hieman työläs ja aikaa vievä valmistaa, mutta palkitsee vaivan herkullisen muhevalla maullaan. Siihen vielä kylkeen puolukkahilloa, niin makunautinto on valmis koettavaksi. Rustasin step-by-step-ohjeen jauheliha-kaalilaatikolle, olkaat hyvät.

1 dl puuroriisiä

0,5 l vettä

2 kasvisliemikuutio

2-3 rkl siirappia

150 g ranskankermaa

Puurouta puuroriisi kasvisliemellä maustetussa vedessä. Lopuksi lisää joukkoon siirappi ja ranskankerma. Sekoita hyvin.

noin 800 g suikaloitua valkokaalia

vettä niin paljon, että kaalit peittyvät

suolaa reippaasti noin 2-3 tl

Hauduta kaali suolalla maustetussa vedessä pehmeäksi. Tämän jälkeen valuta ylimääräinen keitinvesi, noin puolet, pois.

500 g sika-nauta jauhelihaa

1 kpl sipulia

0,5 tl mustapippuri

1,5 tl meirami

2-3 tl suolaa

voita paistamiseen

Kuullota sipulia hetki pannulla. Lisää jauheliha ja paista kypsäksi. Mausta mustapippurilla, meiramilla ja suolalla.

Sekoita kaikki kolme massaa keskenään hyvin sekoittaen ja kaada voideltuun uunivuokaan. Paista uunin keskitasolla 200 asteessa noin 2 - 2,5 tuntia uunin tehosta riippuen. Laatikko on valmista, kun ylimääräinen neste on imeytynyt ja massa on jämäkkää. Pinnan tulee olla kauniin ruskea.

Hyvää ruokahalua!

Mehikasveja vaaravyöhykkeellä

Ostin tänään kaktuksia ja yhden aloe veran paikallisesta kukkakaupasta. Hittolainen ne ovat sympaattisia tapauksia. Reppanoita ruukuissa sanoisin. Niin kauniin karuja, alkukantaisia ja vihaisen oloisia. Toivon todella, että pystyn antamaan niille oikeanlaista hoitoa enkä heti juota niitä juovuksiin. Olin yllättynyt kuinka vähän vettä ne oikeasti tarvitsee; vain muutama tiraus kerran kolmessa viikossa ja homma hoituu. Taidanpa alkaa pitämään jonkin sortin kaktuspäiväkirjaa pysyäkseni laskuissa mukana.

Toinen harras toiveeni uusiin kasveihini liittyen on, että kissat jättäisivät ne rauhaan. En ole voinut pitää kotona minkäänmoisia kasveja sen jälkeen kun kissoja alkoi ilmestymään jalkoihin. Ne kasvit mitä silloin oli; revittiin, härkittiin tai syötiin. Ja kaikki mitä sen jälkeen tuli, kokivat kovan kohtalon; kasvi toisensa jälkeen sai tuntea varressaan kissan viekkaan väijytyksen, joka päättyi rikkinäisenä lattialle tai pureskeltuina kohtina lehtivihreässä. Kaikkeni yrittäneenä luovutin ja hyväksyin elämään huonekasvitonta elämää. Silloin mietin, ulkoviherpeukalointi saisi riittää.

No kaikesta huolimatta, nyt on uusia kasveja taas kotiutettu. Toivottavasti piikit hidastavat rakkaita karvakasojani. Pidättehän peukkuja, että kaikki sujuu ongelmitta? Ja jos löytyy hyviä mehikasvivinkkejä, otan niitä riemulla vastaan.

Psst! Oletko käynyt jo kurkkaamassa instagramissa kuviani? Ne löytyvät sieltä nimimerkillä khisumm.

Lupa hinkata

Kaikkialla tuoksuu raikas pesuaine ja huoneilma on kevyen puhdas. Pölyä ei ole, vessojen posliinit kiiltävät ja kylpyhuoneen lattia on vieläkin märkä tehdystä toimenpiteestä. Pyyhkeet on vaihdettu puhtaisiin ja petilakanat lepäävät pestyinä narulla. Kaikkialla on siistiä - tavarat ovat omilla paikoillaan. Jostain kaukaa voi kuulla pyykinpesukoneen rauhoittavan hurinan. Hurina sekoittuu suloisesti spotifysta soivaan iskelmään. Käsissä haisee muovihanska ja sukan pohjat ovat märät juuri pestystä lattiasta. Olo on kevyt; kaikkensa antanut. 

On siivouspäivä. Tuo majesteettinen päivä, jolloin saan siivota sieluni kyllyydestä. Silloin kukaan ei arvostele ylitse vuotavaa hinkkaamistani. Kukaan ei käske rauhoittumaan. Kaikki tietävät, että minulle siivous on pyhä ja puhdistava rituaali, jota ei sovi arvostella. Näkisittepä minut imurin ja luutun varressa; olen kuin hyvin rasvattu koneisto, joka päästää selkä vääränä menemään alakerran ja yläkerran väliä. Olen tehokas ja tunnen pystyväni mihin vaan.

Normaalisti siivouspäiväni on torstaisin, mutta Joulun pyhät sekoittivat järjestelmäni. On ehkä hieman syntistä siivota sunnuntaina, mutta voipahan ainakin aloittaa viikkonsa puhtaassa kodissa. Vai mitä olette mieltä? Onko siellä muita yhtä intohimoisesti siivoamiseen suhtautuvia, siisteyttä arvostavia hinkkaajia?

Päärynäpiirakka

Tiedättekö sen tunteen, kun tulee hirveä makeannälkä ja on aivan pakko saada jotain hyvää? Se tunne, kun jo pelkkä ajatus herkusta saa kuolan hörsymään ja kieltävää vastausta ei vain ole? No eilen illalla oli sellainen tunne. Voimakas sellainen. Kauppaan ei viitsinyt lähteä, mutta jotain makoisaa oli aivan pakko räpsäyttää. Mieheni superherkku on omenapiirakka kaikissa variaatioissaan, mutta omenan puutteessa, taioin päärynästä rahkaisen piirakan. Oli tosi hyvää vaikka itse sanonkin.

pohja:

120 g voita

1,5 dl fariinisokeria

2,5 dl kaurahiutaleita

2 dl vehnäjauhoja

1 tl leivinjauhe

1/4 tl suolaa

täyte:

2 tuoretta päärynää

250 g maitorahkaa

1 dl ruokakermaa

1 kananmuna

0,75 dl sokeria

1 tl vaniljasokeria

Sekoita pehmeä voi ja fariinisokeri keskenään. Lisää kaurahiutaleet, vehnäjauho, johon leivinjauhe on sekoitettu ja suola. Sekoita murumaiseksi. Painele vähän yli puolet taikinasta voideltuun piirakkavuokaan (halkaisija 28cm). Tee täyte. Leikkaa päärynät ohuiksi siivuiksi vuokaan taikinapohjan päälle. Sekoita rahka, kerma, kananmuna, sokeri ja vaniljasokeri keskenään. Lisää seos päärynöiden päälle. Ripottele loput pohjataikinasta teoksen päälle. Paista uunin keskitasolla noin 200 asteessa 20-30 minuuttia. Anna hetki jäähtyä ja vetäytyä. Tarjoa vaikka vaniljajäätelön tai -kastikkeen kanssa. Toimii erityisen hyvin myös seuraavana päivänä.

Kaikki on ihan ok

Luonteeltani olen hyvin melankolinen ja kahlailen välillä syvissäkin vesissä. Mieleni seilaa ääripäästä ääripäähän; iloitsee ja vihastuu, tuumailee ja toimeentuu. Elän voimakkaasti tunteella ja tahdolla. Olen käynyt siellä altaan syvässä päässä, joten ei haittaa vaikka varpaat kastuisi. Jos itseyteni kolhiutuu, piiloudun mieleni sopukoihin tai nousen vahvana parrikadeille. Harvoin annan asioiden olla. Asiat on selvitettävä jollain lailla, mitä pikemmin sen parempi.

Tässä vuosien aikana olen oppinut elämään ja kutakuinkin hyväksymään itseni. Pyrin jatkuvasti eteenpäin, välillä hitaasti, mutta mielestäni varmasti. Teen asioita, jotka tuntuvat itsestä hyvältä. En elä muiden pilli mukaan, elän itselleni ja perheelleni. Olen onnellinen vaikka välillä elämä näyttää rumuutensa täydessä loistossaan. Minulla on kuitenkin tässä kaikki mitä tarvitsen. Tässä näin on ihan ok.

Joku viisas joskus sanoi, että onnellisuus on läpitunkeva tunne elämän hyvyydestä. Ja niin se varmaan onkin. Joskus sitä täytyy vähän etsiä kaiken alta, mutta uskokaa pois, siellä se on. Olkaa hyviä ja nauttikaa tästä kauniista viikonlopusta. Minä ainakin aion!

Lumihuntuun puettu puutarha

Talvisin puutarha nukkuu talviunta. Syksyllä luonto kuten puutarhurikin valmistautuvat tulevaan talveen. Puutarhan kasvit varustavat itsensä kylmän varalle luopumalla turhasta taakastaan ja keräävät voimaa maasta. Valveutuneet puutarhurit auttavat puutarhaansa antamalla lisäenergiaa purkista, suojaavat herkimpiä peitteillä ja lukevat mielessään rukouksen ettei pakkanen vie vaivalla hoidettuja kasveja. Innokkaimmat viherpeukalot suuntaavat ajatuksensa jo ensi kevääseen ja tulevaan kukkaloistoon. He näkevät mielessään kevään, joka herättää henkiin nukkuvan vehreyden. Näkevät kuinka lumivaippa sulaa lämpimässä kevätauringossa ja kasvit alkavat verryttelemään - jotkut virkuimmat nousevat mullasta kohti valoa, tuoden väriä heräilevään luontoon.

Minä kuulun niihin innokkaisiin. Haluaisin jo päästä näkemään toimivatko syksyllä multaan laittamani mustien tulppaanien sipulit ja selviävätkö anopin kanssa istuttamani alppiruusut talvesta. Odotan mielenkiinnolla onnistuiko minun sinipallo-ohdake kokeiluni ja kuinka uudet pionit lähtevät kasvuun. Aion kuitenkin malttaa mieleni vielä hetken, nauttia talvesta ja tyytyä valokuvaamaan talvista puutarhaani. Lumen ja jään peittämä puutarha on sekin kaunis omalla tavallaan - niin herkkä, niukka ja urhea. 

Odotatteko te jo innolla kevään multasormeilua?

Kauraiset sämpylät

Itse tehdyissä sämpylöissä on jotain todella lohdullista ja kotoisaa. Jotain hiljaista sympatiaa - onhan ne itse käsin pyöritelty ja työstetty taikinasta saakka. Entä se tuoreen sämpylän lämmin muheva tuoksu, joka valtaa keittiön? Tuoksu, joka käärii tuoksuttelijan lämpimään aromikkaaseen peittoonsa ja antaa lupauksen hyvästä mausta. Ja se maku, niin tuttu ja turvallinen. Pehmeä ja maukas. Niin tosi mukava. Haastan teidät kaikki leipomaan tänään sämpylöitä! Huonompikin keskiviikko muuttuu varmasti astetta paremmaksi, kun pyöräyttää lämpimäiset uuniin. 

Reino toimi virallisena sämpylöiden kohostusvalvojana

5 dl maitoa

100 g voita

2 rkl siirappia

2 tl suolaa

3 - 4 dl kaurahiutaleita

1 pss kuivahiivaa 

7 - 8 dl vehnäjauhoja

Lämmitä maito reilusti kädenlämpöiseksi. Sulata voi. Lisää sulanut voi, siirappi, suola ja kaurahiutaleet lämpimän maidon joukkoon hyvin sekoittaen. Anna hetki jantua. Sekoita kuivahiiva vehnäjauhon joukkoon ja lisää seos maitoseokseen. Vaivaa sopivan kimmoisaksi taikinaksi. Kohota liinan alla kaksinkertaiseksi, jonka jälkeen pyörittele haluamasi mallisia ja kokoisia sämpylöitä. Kohota taas 30-45 minuuttia liinan alla. Voit halutessasi voidella sämpylät kylmällä vedellä, jos rapea pinta houkuttaa. Paista uunin keskitasolla 225-250 asteessa uunisi tehosta riippuen noin 12 min tai kunnen sämpylät ovat mukavan ruskettuneita. Ja eikun syämään!

Sämpylätaikina on siitä hyvä, että siihen voi lisätä makuja mielensä mukaan. Sitä voi varioida melkein rajattomasti. Millainen on teidän lempisämpyläresepti?

Psst! Reino innostui kovin sämpylän tuoksusta, tsekkaa instagram nimimerkillä khisumm.